a, miekii
käyn sit haastamaa!
No, en todellakaan (arvoisa yleisö) vaikka periaatteessa murteen
pitäisi sujua minulta hyvinkin, sillä olen imenyt karjalaisuutta
jo
äidinmaidossa. Monilapsisen evakkoperheen äiti tarjosi runsaudestaan
apua omalle äidilleni, jolta imettäminen ei oikein tahtonut
sujua.
Ehkä tämän avustusmaidon vaikutukset eivät olleet
kovin pitkäaikaisia,
mutta ensikosketus heimoon oli joka tapauksessa varsin intiimi.
Tässä
haluan näyttää esitykseni ainoan kalvon. Kuvan ottajaa
en tiedä
ja kiitokset hänen taidoistaan tulisivat joka tapauksessa pahasti
jälkijunassa. Asetelmallisuudestaan huolimatta kuva kertoo paljon.
Edessä keskellä istuva Hämeen valkotukkainen poika on
saanut yhdellä
kertaa seitsemän leikkitoveria. Kuvaaja on onnistunut houkuttelemaan
hymyä lähes jokaisen lapsen kasvoille.
Kaveruuteen
tuskin oli esteitä tuossa iässä.
Tämän
esityksen summittaiseksi alaotsikoksi valittiin muuan lausahdus:
"Kato äite, evakollakin on varpaat!" Mitään
suuria eroja - ainakaan
näkyviä - ei kantaväestön ja evakoiden välillä
sentään ollut, vaikka
tuosta lapsen lausahduksesta olisi voinut niinkin päätellä.
Kyse oli
luonnollisista ennakkoluuloista, jotka hälvenivät sitä
mukaa, kun
tulokkaita opittiin lähemmin tuntemaan.
Tarkoitukseni
ei kuitenkaan ole viipyä näissä ensikokemuksissa tämän
pidempään, vaan olen saanut puheenvuoron sen vuoksi, että
minun
pitäisi kertoa jotain siitä, miten 'heimosuhteet' ovat muuttuneet
tai
kehittyneet viime vuosikymmeninä. Kadenkymmenenviiden vuoden poissaolo
paikkakunnalta saattaisi antaa tarpeelllisen etäisyyden, jotta
muutoksen näkisi. 60-luvun alkupuolelta 90-luvun alkuun opettelin
rehtiä ja röteetä pohjalaisuutta palatakseni sitten tänne
isieni
maille.
Mitä tällä välin oli tapahtunut?
Jotain
jo kertoo se, että työssäni paikallislehden päätoimittajana
täällä en tullut edes ajatelleeksi karjalaisuutta minään
erillisenä
ilmiönä. Vanhastaan toki tiesin jo nimien perusteella useimpien
taustan: "no, nehän ovat niitä Karhuja ja Susia ja muita
mettän
eläviä" kuten joku aikanaan määritteli oudot
karjalaiset sukunimet.
Ilahduttavaa oli kun vielä kohtasi jonkun joka aidosti haastoi.
Omanikäiseni olivat hävinneet valtaosin maailman tuuliin ja
jäljelle
jääneiltäkin on karjalan murre latistunut ellei peräti
hävinnyt,
ainakaan he eivät sitä viljalti käytä.
Sen sijaan
säilynyt piirre on kokoontumisaktiivisuus, karjalaisten
juhlissa ei tarvitse valitella yleisökatoa. ( no, miten mahtaa
olla
tämän tilaisuuden laita?). Talkoilla tekemisen taito ja halu
ovat myös
säilyneet. 'Ilo pintaan...-ilmiö' taitaa valitettavasti olla
laantumaan päin, perusurjalalainen synkkyys ja pessimismi väistyy
ja
antaa vilpittömälle naurulle tilaa niin hitaasti.
Jos Urjalan
kohdalla rupeaa puhumaan kantaväestöstä, niin ei varmasti
oikein tiedä, mistä puhuu. Sen verran vilkasta on muuttoliike
ollut,
että on voitu kokea jo useampiakin siirtolaisuusaaltoja, vahinko
vain,
että sittemmin etupäässä täältä pois
päin.
Olisihan
se jo melkoinen ihme, jos Urjalankaan olosuhteissa ei 60
vuotta olisi riittänyt siihen, että karjalaisista on tullut
erottamaton osa pitäjän väestöä - erottamaton
ja siten myös ehkä
erottumatonkin. Kun unohdetaan yksilöiden hätä ja kärsimys,
voidaan
viranomaisarviona todeta nykykielellä, että kotouttaminen
onnistui
mallikelpoisesti.
Tuliko
evakoista kaveri?
Tulihan
heistä ainakin koulukavereita, armeijakavereita, puolisoita,
ystäviä, sydänystäviä ja tietysti he olivat
keskenään kavereita. Jos
talvisota tai viimeistään jatkosota olisi päättynyt
toisin, evakoista
olisi tullut tovereita - kuten meistä kaikista. Historiassa kaikki
tapahtuu kuitenkin niin kuin on tapahduttava, tovereita ei tullut -
tuli vain evakoita.
Suomessa
kyettiin omin voimin ja omin varoin asuttamaan ja
integroimaan siirtoväki muuhun väestöön suhteellisen
lyhyessä ajassa.
Meille ei muodostunut juuretonta pakolaisluokkaa niin kuin moneen
muuhun Euroopan valtioon.
Suomi luovutti
sodan voittajavallalle alueensa tyhjänä. Karjalasta ja
Petsamosta siirtyivät kaikki asukkaat uuden rajan länsipuolelle.
He
eivät lähteneet kotiseudultaan Neuvostoliiton karkottamina,
vaan
omasta tahdostaan vapaaehtoisesti ilman omien suostuttelua tai
vieraan terrorisointia. Karjala luovutettiin tyhjänä ilman
ihmisiä.
Siirtoväen
asuttamisessa kyse oli herkistä asioista, kun puututtiin
maanomistusoloihin. Asuttamis- ja korvauskysymykset hoidettiin
kuitenkin demokraattisesti eduskunnassa. Maan jakoa siirtolaisille
teki helpommaksi se, että ensisijassa luovuttajina olivat yhteisöt
ja
vasta sitten yksityiset maanomistajat. Maausko oli vahva ja silloin
vielä luotettiin siihenkin, että Suomen kaltaisessa maassa
pienviljelys antaa toimeentulon.
Kasvatus yhteisöllisyyteen
Koululaitos oli tärkeä sopeuttaja. Kansakoulu kasvatti
ihanteellisuuteen, yhteisöllisyyteen ja yhteisvastuuseen. Tasa-arvo
toteutui hyvin kansakoulussa ja vielä oppikoulussakin. Ainakaan
heimoraja ei ollut se, joka olisi luonut eriarvoisuutta. Vasta
myöhemmin keksittiin koululaitoksen tasapäistävä
vaikutus, kun
ryhdyttiin rakentamaan tätä nykyistä yksilökeskeistä,
omanvoiton
pyyntiin keskittyvää yhteiskuntaa, jossa solidaarisuus on
unohtunut.
Sodanjälkeisissä oloissa kansakunnan selviytymisen ja sitä
seuranneen
menestymisen kannalta valittu tasa-arvon linja oli ainoa oikea, josko
nyt sitten globalisaation aikakaudella onkin yksilöiden,
huippuosaajien ja omituisuuksien valtakausi.
Koulussa
ei kiusattu tai pilkattu, ei ainakaan karjalaisuutta.
Vikkaus
oli se ominaisuus, jota eniten korostettiin, kun arvioitiin
karjalaisia lapsia. Ero hämäläisen jöröyden
ja karjalaisen eläväisyyden
välillä oli silmiinpistävä ja helposti havaittava.
Vilkkaus merkitsi
myös kykyä oppia ja omaksua uusia asioita, joskus vilkkaudesta
tosin
saattoi tulla koulussa työrauhakysymys.
Karjalaiset
sallivat elämäänsä myös paljon tunteikkuutta,
tunteet
olivat luvallisia jopa miehille. Siinä missä hämäläinen
puri hammasta
ja vaikeni, karjalainen osasi selittää ja selvittää
tuntemuksensa.
Elämän evakkona
Kirjailija Eeva Kilpi on teoksessaan Elämän evakkona koskettavasti
kuvannut sen, kuinka jotkut ovat kokeneet eläneensä evakossa,
evakkona
koko elämänsä. Tämä on suorastaan evakkouden
evankeliumi. Suora
lainaus:
"Ja
entä kun avaa lehden ja näkee sen ristien tumman metsän:
syntynyt
Koivistolla, syntynyt Kurkijoella, syntynyt Hiitolassa. Syntynyt
Sortavalassa, Viipurissa, Käkisalmella. Syntynyt,, syntynyt, syntynyt.
Syntynyt siellä kotiseudullaan, ollut siellä kotonaan, vain
siellä,
sen jälkeen elänyt evakossa, evakkona koko elämänsä,
pärjännyt yleensä
kyllä, jopa menestynyt, pakkohan karjalaisten on ollut menestyä,
eivät
he olisi selviytyneet Suomessa muuten, siinä sivussa elvyttäneet
Suomen talouselämän ja kulttuurin, sanoisi joku, rikastuttaneet
kirjallisuutta, luoneet taidetta, vaikka eivät kansanrunoja
onnistuneetkaan pitämään omissa nimissään,
vaan nekin ryöstettiin
heiltä kuin sampo ikään; parantaneet suomalaisten rotuominaisuuksia
naimalla hämäläisiä ( koskee erityisesti meitä)
levittäneet
tasa-arvoisuutta ja demokratiaa Pohjanmaalle, sovitelleet
satakuntalaisten riitoja, liennyttäneet uusmaalaisten jäykkyyttä
ja
kutkutelleet heidän ylhyyttään, tulleet toimeen jopa
savolaisten
kanssa. Antaneet ensin maansa, sen jälkeen panneet kaikin tavoin
likoon itsensä, koska eivät osaa elää toisin eivätkä
siedä muita
ihmisiä muuten kuin tavalla tai toisella sulkemalla heidät
syliinsä.
luovuttaneet kaiken paitsi sen, mitä mikään ei voi siirtää,
muistonsa.
Kuolinilmotusten
syntymäpaikkoja lukiessa oli alkanut tuntua, että
luovutettujen kaupunkien ja paikkakuntien nimet loistivat ja hohtivat,
tuikkivat ja kimaltelivat ohi muiden sanomalehtien sivuillakin. Ne
loistivat kuin valot iltaisin Viipurin lahdella."
Eeva Kilven
teksti on kaikesta kaunopuheisuudestaan huolimatta
pakahduttavan surullinen. Elämän evakoksihan voi meillä
joutua vielä
nytkin. Syyt vain ovat erilaisia, sitä sanotaan syrjäytmiseksi.
Päälleajo-oikeutta
ei ollutkaan
Muuan tarina
voisi kuvata sitä, kuinka siirtolaiset kykenivät nopeasti
ottamaan kyläyhteisössäkin täysivaltaisen jäsenyyden.
Lämsän
Aku joutui hevoskärryineen kapealla tiellä yhteentörmäykseen
auton kanssa. Autoon tuli jonkilaisia peltikolhuja, mutta muuten
tilanteesta selvittiin vähällä etenkin sen ansiosta,
että Aku auliisti
myönsi ns. syyllisyytensä ja lupasi korvata autoon tulleet
vahingot.
Aikanaan auton omistaja peri Akulta korjauslaskua. Maksua ei vain
ruvennut kuulumaan. Kerran Akun tavatessaan automies ihmetteli, että
maksu on kovasti myöhässä, johon Aku totesi:
"A,
ko mie oon kuult, jot päälleajo-oikeut ei ookaa kellää!"
Tämä
tarkoitti etenkin Akun kannalta sitä, että jos olikin aiemmin
pantu jättämään kotinsa, tönitty ja tuupittu,
nyt elettiin
vakiintuneissa oloissa, päälleajo-oikeutta ei ollut kenelläkään.
Uimahallin
saunan lauteet
Uudella
Urjalan kaudellani, joka siis yhä jatkuu, parhaita ja
antoisimpia karjalaisuuden kohtaamispaikkoja oli uimahallin saunan
lauteet. Sauna nyt ylipäätään on hyvä paikka,
mutta uimahallin saunan
teki erityisen mukavaksi se, että siellä kohtasi parhaat
tarinaniskijät, joista useimmat olivat karjalan heimoa. Tällä
kohtaa
on pakko puhua menneessä aikamuodossa: uimahallia ei ole, tuskin
tuleekaan ja myös monet tarinaniskijät ovat siirtyneet manan
majoille.
Uimahallin sauna saattoi olla niitä viimeisiä linnakkeita,
jossa
arkioloissa vielä 2000-luvullakin kohtasi 'ukkoloi jotka haastoit'.
Mitä kaiho on?
Jos meissä
perusurjalalaisissa on vielä joitakin, jotka epäilevät
Karjalan kunnaiden ainutlaatuisuutta, pitävät karjalaisten
kertomuksia
taakse jätetystä elämästä kaunisteltuna aika
kultaa muistot -ilmiönä,
heille minä suosittelen keväistä retkeä vaikka Vuoksen
rannalle
esimerkiksi Sinikka Uosukaisen matkassa. Kyllä siellä käki
kukkuu ja
kevät on - ihan ainutlaatuisella tavalla. Käynti kotiseuturetkeläisten
mukana Karjalassa kuuluu jokaiselle, joka tähän mennessä
ei ole
ymmärtänyt mitä kaiho on.
Siirtolaisuus
oli Urjalalle aikansa menestystekijä. Sisäänpäin
kääntynyt ja itseensä käpertynyt väestö
tarvitsi avautumista ja
virikkeitä sekä uutta verta ja tiedon siitä, että
maailma ei ole
ikuisesti sama. Tämäkään muutos ei kuitenkaan kanna
loputtomiin, mutta
jokainen menestystekijä, nykyinen tai mennyt, on syytä pitää
kaverina
ja mukaan kannattaa ottaa kaverinkin kaveri.
Iltaman
runsaslukuinen yliesö tutustui myös Asko Viholaisen uuteen
runokirjaan Murteet murenoot. Kuva Helena Vaittinen
